Olen nyt ollut iloisesti koko kuluneen kuukauden aivan normaalilla ruokavaliolla, mikä on alkanut ahdistaa. En ymmärrä miten tässä näin kävi, laihdutuskirjani mukaan minun olisi pitänyt saavuttaa 42 kg tämän kuun lopussa. Tällä hetkellä minulla ei ole toivoakaan sen saavuttamisesta. En ole edes viitsinyt katsoa paljonko painan. En halua tietää. Mutta viimeksi se oli 45 kg, uskon että tällä hetkellä aika samaa. Ja tällä painolla olen kohta jo normaalin rajoissa. NORMAALI. Yäk. En ole koskaan pitänyt sanasta normaali. En halua olla normaali, kuka haluaisi. Haluan olla parempi kuin normaali. Haluan olla kauniimpi kuin normaali. Haluan olla lahjakkaampi ja menestyvämpi kuin normaali. Haluan olla laihempi kuin normaali. Haluan että kun ihmiset katsovat minua, he näkevät laihan, kauniin ja menestyvän, paremman ihmisen kuin normaali. Minulla ei ole oikeasti mitään itsetunto-ongelmia. Voisin jatkaa tätä rataa ja olla ihan tyytyväinen. Mutta kun en halua.

NORMAALI riepoo minua. En ole koskaan ollut normaali. Olen ollut se, jota lapsena juhlissa kaikki aikuiset ihastelivat "voi kuinka se on kaunis" tai "herranjestas kun olet niin söpö ja nätti" ja jonka äidille saatetaan vielä erikseen soittaa ja kehua minua. Sitä kuinka se teidän nuori nainen on niin hienostunut ja elegantti.

Ja nyt tuntuu että asemani saattaisi alkaa horjua. Olen esim. tottunut siihen että kaikki ystäväni kauhistelevat että voi herranjestas ku sä oot niin laiha ja jolle sanotaan että joo kiva mun on täs sun vieres ku oot tollanen laiheliini. Mutta nyt tänä syksynä erään ystäväni kommentti havahdutti minut.

Puhuimme jotain ulkonäöstä ja valitin ystävälleni reisiäni, joista en ihan oikeastikaan pidä, en siis kerjännyt huomiota. Mutta silti minua alkoi suunnattomasti häiritä se mitä ystäväni sanoi tähän takaisin. ARVATKAA MITÄ SE SANO!!!

"no sä nyt oot ihan normaali"

 

nämä sanat kaikuvat päässäni vieläkin. Mitä se tarkoitti? En ole enää laiha, olen normaali. Myös se huolestuttaa minua, että painoindeksini mukaan olen ihan kohta normaali. Ei. En halua olla normaali.

Myös se on tullut minulle ongelmaksi että eräs ystäväni aina kertoo minulle muista ystävistään: "oikeesti se on niin sairaan kaunis ja se on niin laiha, en tajuu miten se voi olla niin ihana." "siis sille sopii ne housut ihan sairaan hyvin, koska se on nii laiha et se näyttää niis ihan upeelta, miten se voi olla niin laiha"

Ei se ole kateutta, se on vain tosiasioiden epämiellyttävää kohtaamista. Tosiasioiden joita en halua kohdata. Jotka kohtasin jo ja joista en pidä. Tänä syksynä olen myös ensimmäisen kerran huomannut että suhteeni painooni saattaa olla hieman epäterve. Aikaisemmin se meni vain niin että elin vain normaalia elämää ja pysyin sellaisena joka oli itselleni hyvä. En vaatinut enempää, pidin juuri siitä mikä olin. Tänä syksynä olen alkanut ajatella erilaisia asioita. Ja tänä syksynä löysin ensimmäistä kertaa Pro Ana-blogit. Silloin ymmärsin jotain. Olen koko ikäni ollut pro ana. Tähän asti niin ettei se ole vaikuttanut minuun mitenkään. Olen vain pitänyt alipainoisia malleja kauniina, kun muut sanoivat heitä oksettavan laihoiksi. Olen aina pitänyt "normaalipainoisia" suurimmaksi osaksi suoraan sanottuna- vaikka kamalalta kuulostaakin- läskeinä.

En vain ole koskaan ajatellut asiaa niin.

 

Mutta tänä syksynä huomasin myös, että... ehkä... hmmm. Ei se sitä ole. Mutta voisiko...?... Ei minulla mitään syömishäiriötä ole. Jätin vaan ruokailuja pois ja mm. koko joulukuun vahtasin kaloreita hullunlailla, ei yli 500 päivässä. Kun join lasinkin kaakaota, minulle tuli kauhea syyllisyyden tunne. Mutta kaikki tämä oli silti ihan kontrollissa, hallittavissa ja mahdollista lopettaa milloin vain huvitti. Ja näin kävi joululomalla--- ja jatkui tähän asti-----... Olen syönyt kuin possu, mutta nyt se loppuu ja lupaan itselleni että saavutan vähintään 40 kg tavoitapainon, mieluiten 38, joka tuntuu kyllä mahdottomalta, vähintään kesään mennessä. Tosin painonpudotustaulukon mukaan minun pitäisi olla jo painossa 42 kg, mutta kyllä minä pystyn jotenkin kirimään kiinni.

 

Nyt lupaan itselleni että Minä Pystyn. Yes, I Can! :)

 

ps. huhhuh onpas viime postauksesta aikaa