Sain kummallisen kommentin. "Jos oot tosissas ton kaiken kaa eikä toi oo vaan suurta huijausta" tai jotenkin noin se meni. Huusin. Suurta huijausta. Siltäkö kaikki tämä vaikuttaa? Vain huijausta? Voi kuinka paljon toivon että se olisikin. Voi kuinka toivon. Mutta ei se ole. Toivon ettei minun tarvitsisi kirjoittaa tänne joka päivä kuinka olen taas epäonnistunut. Kuinka taas söin liikaa. Haluaisin kirjoittaa kaikesta mukavasta ja kauniista. Vaatteista. Muodista. Ystävyyssuhteista. Haluaisin että painooni liittyen olisi täällä vain yksi pieni lause, joka vois mennä kutakuinkin näin: "Painan 40, kiloa, olen onnellisesti ja luonnollisesti laiha, eikä minun ole koskaan tarvinnut katsoa syömisiäni".

Voi kuinka toivon. Mutta ei se niin mene. En edes tiedä lukeeku kukaan tätä blogia, mutta miksi minä siitä välittäisin. Miksi pitäisi välittää? Ei ketään varmasti kiinnosta kun yksi pilalle hemmoteltu teinityttö valittaa täällä elämästään. Ei pitäisi kiinnostaa. Ymmärtäisin että joku ehkä lukisikin tätä jos kirjoittaisin jostain mukavasta, niin kuin vaatteista, muodista, kaikesta pirteästä, iloisesta ja hauskasta. Siitä millainen olin ennen.

Ja niin tulen kirjoittamaankin. Lupaan sen. Sitten kun olen laiha ja kaunis ja voin olla tyytyväinen itseeni. Sitten en enää ole itsekäs ja ajattele vain itseäni, sitten annan taas aikaa ystävilleni ja elämästä nauttimiseen.

Silti se sattuu että joku ihan oikeasti luulee että tämä on vain suurta huijausta. Kirjoitan tänne elämästäni, paljastan tänne anonyyminä asioita joita en voi kellekkään muulle kertoa. Heräsin kaksi yötä sitten kun näin painajaisia. Aloin miettiä että miksi oikein kirjoitan tätä ja annan ventovieraiden lukea elämääni rivi riviltä. Mutta sitten ymmärsin että juuri siksi. Varmasti on joku joka ymmärtää. Joku joka ei valehtele. Tai siis, kuinka monta ihmistä tunnette, joka vastaa rehellisesti AIVAN KAIKKEEN. En ketään. Minulla ei ole ketään jolle voisin suorasti valittaa näistä ruoka-asioista. En kyllä tarvitsisikaan ketään, haluaisikaan ketään. Ei minulla ole mitään sellaisia ongelmia, vain se että haluan muutamia kiloja pois ja olla kaunis, laiha keijukainen. Mutta nyky-yhteiskunnassa tämä on täysin kriminalisoitu. Jos sanoisin tämän jollekulle, hän luulisi, että A) kerjään vain huomiota, B) Olen jotenkin mielenterveydellisesti sairas.

En ole kumpaakaan. Haluan vain olla paras. Katson koulussa ihmisten jalkoja. Niitä kaikkia tyttöjä, joiden reisi on hädin tuskin säärtä paksumpi. Niitä joilla on pitkät laihat ja kauniit sääret. Nykyään olen alkanut huomata että tässä maailmassa on kauheasti kauhean kauniita ja laihoja ihmisiä. Onko heillä kaikilla syömishäiriö vai ovatko he luonnostaan sellaisia. Miksen ennen huomannut, että joka neljäs vastaan kävelevä on laihempi kuin minä? Olin niin ihastunut itseeni. Pidin itseäni niin kauniina ja laihana. Onneksi nyt olen ymmärtänyt totuuden. Poistanut vaaleanpunaiset lasit päästäni, alkanut nähdä maailman realistin näkökulmasta. Ja yksi asia vielä; nykyään minusta tuntuu että kaikki tuijottavat minua. Miksi? Tuijottavatko he oikeasti vai kuvittelenko vaan?

Huhhuuh, tänään olen menossa yhdelle kaverilleni yöksi. Ruokaa tulee olemaan, sen voin taata. Ihan kuin en olisi jo syönyt tarpeeksi. Olen ahminut aamulla ihan hirveästi: 1 laskiaispulla (kaloreita ei lue siinä!), puolikas muffini (siinäkään ei lue kaloreita, oi miksi!!!!!?), 2 köyhää ritaria, yksi ruisleipä 90 kcal, 1 omena. Ja lasi kaakaota . 50 kcal edestä jugurttia. YÄK!

Mutta eilinen meni vähän paremmin, sisään meni n. 1000 kcal, sis. ruisleipää, päärynää, jugurttia, riisiä, kananmunan valkuaiset, pähkinöitä, vaaleaa leipää ja vähän muroja. Ihan jees koska kaikki kumminkin terveellistä :)

 

Ja nyt paljastan jotain. Eilen söin kuitenkin ihan ruokaa. Tuntui liian täydeltä. Olin kuitenkin epäonnistunut. Oksensin ensimmäistä kertaa. Join paljon vettä ja oksensin. En kyllä paljoa, ehkä vain n. 2 dl tuli takaisin karkealta arviolta. En tiennyt mitä ajatella. Toisaalta se oli aika vapauttavaa. En ole koskaan aikaisemmin pystynyt oksenatmaan vaikka olisin yrittänyt. Mutta en ota sitä tavaksi. Ainoa asia minkä otan tavaksi on vähemmän syöminen. Mutta voin kyllä ymmärtää bulimikkoja. Katumus iskee ja on pakko saada se ruoka pois. 

Mutta minä en aio oksentaa. Nytkin tekisi niin mieli oksentaa kaikki herkut pois. Mutten oksenna, sillä silloin olen heikko. Mielihalujeni vietävissä. Ruoan sisällä pitäminen. Sen vaikutukset kehooni. Se on rangaistukseni itselleni. En päästä itseäni helpolla. Se että en olekaan viikon päästä laihempi, on vain minun omaa syytäni. Ja ehkä tämä auttaa pitämään itsekurin. Bulimiaa en aio hankkia. En paksuja poskia tai huonoja hampaita. En närästystä.

Kumma kyllä, en tiedä paljon painan. En edes tiedä missä vaakani on. Vain sillä miltä ulospäin näyttää on väliä minulle, ei luvuilla. Mutta kyllä se vaaka pitää jostain hankkia. Ihan oikeasti. Taoi sitten alan käydä uimahallissa punnitsemassa itseäni.

Mikäli tätä joku sattuu lukemaan, voisiko neuvoa, missä muualla ns. yleisellä paikalla olisi vaaka kuin uimahallissa?

Olen toivoa täynnä, kyllä pystyn siihen. En vain saa syödä tuudittautuen ajatukseen että vähän 'juhlistan' sitä että toissapäiväinen meni hyvin. Ei ne tulokset sillä lailla pysy. Let's keep strong sisters!

xoxo Parfait